Sisäilmakoditon on sairas ja asunnoton

16.10.2018

Keittiön katosta tippui vesi pisaroina. Tip tip tip. Isä haki ämpärin, äiti pyyhki parketin. Tämä oli ensikosketukseni sisäilmaperäiseen asunnottomuuteen 1990-luvulla. Sittemmin lapsuudenkotiani korjattiin kerran jos toisenkin. Kukaan perheestäni ei silloin sairastunut, mutta kaikki 1990-luvulla homeeseen törmänneet eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Jotkut silloin sairastuneista ovat viettäneet asunnottoman elämää sitkeästi jo parisenkymmentä vuotta.

 

Opiskeluaikoinani minäkin sitten sairastuin. Yskin rivitalokodissani niin, että jalat lähtivät alta. Olin saanut vaikean astman, joka reagoi sisäilman epäpuhtauksiin. Ystäväni majoitti minut yksiönsä sohvalle ja saatoin jatkaa yliopisto-opintoja ja työuraani. Lopulta ystäväni muutti pois ja sain hänen asuntonsa. Lähes vuoden kestäneen asunnottomuuteni aikana ei koskaan tullut mieleenikään rekisteröityä asunnottomaksi – enhän elänyt kadulla. En tiennyt asunnottomuudesta juuri mitään.

 

Samoihin aikoihin eräs kaverinikin joutui asunnottomaksi kohdattuaan homeen niin yliopistolla, töissä kuin kotonaan. Pitkään hän ajeli ympäri Suomea etsimässä kattoa päänsä päälle. Tietämättäni myös kolmas nainen samasta kaupungista – sanotaan häntä vaikka Teaksi – jäi niihin aikoihin asunnottomaksi. Hän päätyi ensin homepakolaiseksi ulkomaille ja lopulta sukulaisten nurkkiin. Tea on ollut sisäilmakoditon pian 10 vuotta.

 

Itse sain elää asunnollisena siihen asti, kunnes valmistuin yliopistolta ja oli pakko luopua opiskelija-asunnosta. Olin rekrytoinut tiimin etsimään kanssani asuntoa ja kartoitimme vuosien saatossa järjestelmällisesti kaksi suurta ja monta pienempää kaupunkia. Solmin ja irtisanoin vuokrasopimuksia upottaen vuokriin tuhansia euroja. Yötäkään en nukkunut noissa asunnoissa – astmakohtaus tuli viimeistään muutaman tunnin kuluttua.

 

Havaitsin omakotitalot usein paremmiksi vaihtoehdoiksi keholleni – vuokra-asunnoissa oli aina liikaa sisäilmaesteitä kuten hajusteita, tupakansavua, viemärikaasuja ja hometta. Omakotitalon ostamiseen tai rakentamiseen varani eivät kuitenkaan riittäneet, joten lopulta lakkasin etsimästä asuntoa ja aloin sen sijaan etsiä tapaa saada virallisempaa tukea asunnottomuuteeni. Asunnottomiahan Suomessa autetaan, eikö niin?

 

 

Maailma, jota ei ole

 

Etsiessäni itselleni apua aloin myös toimia kokemusasiantuntijana ja vertaistyöntekijänä. Tutustuin vähitellen yhä kasvavaan joukkoon sisäilmakodittomia. Useimmat olivat parhaassa työiässä ja heidän mukanaan myös heidän lapsensa kokivat asunnottomuutta. Oli isiä, jotka huolehtivat lapsista, kodista ja toimeentulosta äidin jouduttua sairauden myötä evakkoon kodistaan. Oli äitejä, jotka huolehtivat yksin lapsistaan hyvin haastavissa olosuhteissa.

 

Oli yksinäisiä, joilla ei ollut juuri ketään vierellään. Kaikki he olivat sinnikkäitä sankareita tahtomattaan. Ja sitten oli niitä, jotka tavalla tai toisella musertuivat raskaan taakan alle. He kaikki olivat tavallisia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista – ihmisiä, joiden tulevaisuuden haaveet olivat vaihtuneet perin toisenlaiseen todellisuuteen.

 

Vertaistyössä eteeni avautui maailma, jota ei virallisesti ole olemassa. Sillä virallisesti ei sisäilmasta voi sairastua vakavasti eikä siis sisäilmakodittomuuttakaan ole. Silti todellisuus näyttäytyy kovin toisenlaisena. Kerron vielä joistakin tuon toisen todellisuuden sisäilmakodittomista, joiden henkilötietoja olen yhdistellyt ja muuttanut heidän suojaamisekseen.

 

Pekka on vaikeasti sairas toimittaja, joka asuu puutarhavajassaan. Nuoripari Vesa ja Minna asuivat vuosia teltassa, kunnes rakensivat itselleen esteettömän kodin. Taiteilija asuu rakentamassaan kopissa erillään lapsistaan ja miehestään, kunnes perheen toivottavasti onnistuu rakentaa esteetön yhteinen koti.

 

Insinööri asui lastensa kanssa teltassa vanhempiensa hometalon pihalla. Sosiaalityöntekijä lapsineen asui asuntovaunussa, kunnes sekin heiltä vietiin. Sairaanhoitaja joutui sairastuttuaan evakkoon kesämökilleen. Eläkeläispariskunta muutti asuntoautoon, jotta pienet lapsenlapset saisivat nukkua lämpimässä. Ammattiurheilijan monilapsinen perhe asuu pienessä metsämökissä, jossa on ulkohuussi.

 

Yliopiston tutkija ajeli autolla ympäri Suomea lämmintä paikkaa etsien. Joku asuu laavulla, toinen iglussa, useimmat tuttavilla ja sukulaisilla. Lisäksi on lukuisa joukko niitä, jotka asuvat sairastuttavassa asunnossa ikkunat auki tai jotka ovat muuttokierteessä. Osa näistä henkilöistä on työelämässä, mutta monet ovat tuen puutteessa joutuneet osittain tai kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle.

 

 

Piiloasunnoton vailla suojaa

 

Tätä artikkelia varten pyysin erästä piiloasunnotonta eli asunnotonta, jolla virallisesti on asunto, kuvaamaan tämän hetkistä konkreettista tilannettaan. Hän on ollut sisäilmakoditon jo pari vuotta, mutta tänä syksynä hän menetti evakkopaikkansa tuttavan luona ja päätyi homeisen asuntonsa parvekkeelle. Näin hän tiivistetysti kertoo:

 

”Mun pitäisi löytää talvimakuupussi. Luulin jo löytäneeni, mutta siinä onkin karmeat kemikaalit – sain oireita pelkästään sen tuulettumaan laittamisesta. Sitten pitäisi pian löytää siivousfirma homepölyisen asuntoni putsausyritykseen, sillä ensi viikolla sää kylmenee. En miellä itseäni asunnottomaksi, mullahan on kuitenkin koti, vaikken pysty täällä juuri olemaan. Näin ajattelemalla koetan kai suojella psyykettäni. Yritin keksiä sopivaa kiteytystä tälle parvekkeella olemiselleni, mutta pohdinnat alkoivat viedä mua kohti niin syviä vesiä, että ne oli pakko keskeyttää. En voi nyt vaipua synkkyyteen, koska olen pitkälti vain oman itseni varassa ja mun on pakko pysyä toimintakykyisenä, että pääsen eteenpäin.”

 

Tämä sisäilmasairas piiloasunnoton tarvitsisi yhteiskunnan tukea hätämajoituksen ja asumisensa järjestämiseen, sillä Suomen ilmastossa parveke ei sovellu ympärivuotiseen oleskeluun. Eikö hän siis voisi pakkasten tullessa mennä asunnottomien yömajaan?

 

Soveltuvaa majoitusta ei tietääksemme ole tarjolla. Soittokierroksellani asunnottomien ensisuojiin kävi ilmi, että monet niistä kärsivät sisäilmaongelmista. Joissakin paikoissa sanottiin suoraan, että paikka on soveltumaton sisäilmasta sairastuneille, kielletty alaikäisiltä ja sopimaton myös naisille väkivallan uhan vuoksi.

 

Asunnoton voi saada suojaa sosiaalitoimen ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kautta, mutta sisäilmaongelmista johtuvaa asunnottomuutta ei tunnisteta asunnottomuuden syyksi. Monet sisäilmakodittomat tarvitsisivat kokonaisvaltaisen esteettömyyden huomioivia palveluita.

 

Sisäilmakodittomat ovat siis asumispalveluiden ulkopuolella oleva ryhmä asunnottomia ja asumisongelmaisia, jotka eivät usein itsekään koe olevansa asunnottomia – heillähän voi virallisesti olla asunto vaikka nukkuisivatkin taivasalla. Kukaan ei tiedä, paljonko heitä on, ja joka tapauksessa määrä riippuu siitä, miten sisäilmakodittomuus määritellään.

 

Itse lasken sisäilmakodittomiksi kaikki ne sisäilmasairaat, joilla ei ole vakituista terveydelleen soveltuvaa omaa kotia ja jotka sen vuoksi nukkuvat ulkona, muiden kodeissa tai omassa asunnossaan ikkunat auki sairastuen jatkuvasti lisää. Kun virallisesti arvioidaan jopa 800 000 suomalaisen altistuvan päivittäin sisäilmaongelmille, lienee sisäilmasairausperäisten asumisongelmien kanssa kamppailevia maassamme ainakin tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia.

 

Sisäilmakodittomat eivät näy asunnottomuustilastoissa, sillä useimmat heistä ovat piiloasunnottomia. Piiloasunnottomiksi voidaan yleistäen kutsua henkilöitä, jotka asunnottomuudestaan huolimatta ovat ilmoittaneet maistraatille jonkin katuosoitteen asuinpaikakseen – kuten vanhan kotiosoitteensa tai tuttavan osoitteen tai eivät ole missään kirjoilla.

 

Piiloasunnottomuus on usein helpoin tapa olla asunnoton, sillä asunnottomalla on tyypillisesti vaikeuksia peruspalveluiden saamisessa kuten sosiaali- ja terveyspalveluihin pääsyssä, puhelin- ja nettiliittymän ostamisessa sekä passin ja yritysluvan hankkimisessa. Postin kulussakin voi olla ongelmia. Koska piiloasunnottomat eivät yleensä näy asunnottomuustilastoissa, tulisi mielestäni tilastointia kehittää laajemminkin, jolloin myös sisäilmakodittomien määrään tulisi selvyyttä. Luonnollisesti tarvittaisiin samalla asunnottomien tukipalveluiden päivittämistä vastaamaan 2000-luvun todellisia tarpeita.

 

Asunto ensin -periaatteellaan Suomi on niittänyt mainetta maailmalla asunnottomuuden ratkaisemisen mallimaana. Se on upeaa ja antaa syyn iloita suomalaisuudesta.  Ajattelen kuitenkin tuttujani, jotka viettävät tänäkin vuonna Asunnottomien yötä kuka missäkin vailla yhteiskunnan suojaa. Voisivatko sisäilmakodittomatkin päästä asunnottomuustyön piiriin ja saada tarvitsemansa tuen?

 

Kokemusasiantuntija

Niina Rissanen