Pelko ja viha olivat tuhota koko elämän – isyys pelasti vankila- ja väkivaltakierteeltä: ”Tätä en mokaa”

19.11.2018

Tukkapöllyä, vyön remmiä ja avokämmenellä läpsimistä. Niitä Jarno sai pelätä ja kokea jo varhaislapsuudessaan, 1970- ja 1980-lukujen Suomessa. Lyöjä oli aina Jarnon isäpuoli, joka ei kuitenkaan koskaan lyönyt biologisia lapsiaan. Väkivallan kohteeksi joutuminen ja eriarvoinen kohtelu synnyttivät vihaa ja katkeruutta, jotka olivat viedä koko elämän mennessään.

Koulussakin Jarno oli pitkään helppo kohde väkivaltaiselle kiusaamiselle. Lapsuuden aikana koetut väkivallanteot olivat tehneet hänestä aran ja pelokkaan, kiusaajille helpon saaliin. Yläkoulussa kaikki muuttui, kun eräänä päivänä Jarno löi kiusaajiaan takaisin.

 

– Piti ansaita asema ja paikka porukassa. Uhrin mustat silmät ja lohjenneet hampaat olivat kuin kunniamerkkejä, joilla asemani porukassa vahvistui äkkiä. Sain ensimmäisen tuomioni 17-vuotiaana väkivalta- ja omaisuusrikoksista, tuomiokin tuntui minusta pelkästään ansiokkaalta saavutukselta, nyt 45-vuotias Jarno muistelee.

 

Tuomiot pitenivät kerta toisensa jälkeen. Huumeet tulivat kuvioihin jo varhaisessa vaiheessa. Ja niihin tarvittiin rahaa. Rikoksien tekeminen oli ainoa tapa tienata riittävästi. Jengeihin hän ei kuulunut, mutta ”toimi freelancerina siellä missä tarvittiin”. Rikollista elämää kesti noin 25 vuotta. Viimeiseen viiteen vuoteen rikokset ovat olleet taakse jäänyttä elämää, vaikka vankilassa pitikin vielä käydä vanhoja rikoksia istumassa.

 

– Minulla on kolme lasta, vanhimmat ovat 26- ja 22-vuotiaita, nuorin on 1,5-vuotias. Kahden ensimmäisen lapsuusajat istuin lähinnä lusimassa tai tekemässä rikoksia, ellen sitten ollut vetämässä päätäni täyteen joko viinalla tai huumeilla. Kolmannen lapsen kohdalla päätin, että tätä en mokaa. Ja se päätös on pitänyt, vaikka ero lapsen äidistä tulikin, elämä pysyi siitä huolimatta hallinnassa.

 

Oli myös hetkiä, kun vankilassa selviämissä käynyt Jarno olisi halunnut tavata lapsiaan. Usein hän kuitenkin ajatteli suojelevansa lapsiaan, kun ei ota mitään yhteyttä.

 

– Vankilassa ollessa ei halunnut altistaa lasta vankilaympäristölle. Lapselle sellainen ajatusmaailma voi näyttäytyä hylkäämiskokemuksena. Postikortinkin lähettäminen voi antaa viestin, että muistaa lastaan.

 

 

Apu tuntui aluksi turhalta

 

Jarno oli aikonut monta kertaa lopettaa rikollisen elämänsä, mutta kaikki yritykset olivat epäonnistuneet. Eräällä kerralla hän meni vankilassa tapaamaan vankilan psykologia, jonka luona hän aluksi omien sanojensa mukaan ”nauroi takaraivollaan”.

 

– Paatunut vanki ei monesti jaksa noista innostua, olin taas kyyninen, menin vaan vaihtelun vuoksi sinne katsomaan, mitä siellä sillä kertaa olisi. Kuitenkin siinä tapaamisessa aloin hieman ymmärtää asioita. Suurimmalla osalla vankilan iseistä on halu muuttaa lastensa elämää paremmaksi. Mutta siinä unohtaa oman hyvinvointinsa. Aloin ymmärtää, että jos oma hyvinvointi on kunnossa, niin vasta sen jälkeen voi olla hyvä vanhempi lapsille.

 

Vankilasta vapautumisensa jälkeen muun muassa Isän näköinen -hanke sekä Vuolle Setlementin Via Vis ovat auttaneet Jarnoa uuden elämän uusissa kuvioissa. Hän toimii kokemusisänä ja on käynyt kertomassa kokemuksistaan sosiaali- ja terveysalan sekä rikosseuraamusalan ammattilaisille.

 

Isyyden rooliin kasvaminen voi muuttaa ihmisen koko tavan ajatella olemassaoloaan. Elämäntapavangin rooli peittää usein koko ihmisen identiteetin omissakin silmissä. Tuettaessa vanhemmuuden ja isyyden roolia rikosrooli identiteettinä pienenee, ehkä jopa lopulta häipyy kokonaan.

 

– Kannattaa kokeilla monenlaista apua, mitä mieleen vaan tulee. Kaikki vankilassa lähtee usein nihkeästi liikkeelle, mutta pikkuhiljaa asiat voivat alkaa sujua. Yksikin onnistuja on tärkeä, sen rinnalla voi olla kymmenen epäonnistujaa, mutta onnistujat kannattaa muistaa!

 

Teksti: Sami Halonen